Muutin lapsuudenkodistani
ensimmäiseen omaan kotiini vuokrarivitaloon Etelä-Pirkanmaalaisessa pikkukunnassa,
aikaa siitä on kulunut suunnilleen 20 vuotta. Muutto osui talveen ja takapiha
oli postimerkin kokoinen, mutta sinne piti kevään koittaessa istuttaa daalioita,
ostaa valkoiset muovituolit ja pallogrilli. Mistä lienen sellaisen daaliajuurakon
itselleni bongannut, kotikaupastani varmaan vaan ostanut kivan näköisen paketin.
Silloin en lukenut pienellä painettua, ”kaiva nämä talveksi ylös ja säilö
viileässä” -kohtaa. Sain kuitenkin kukat kukkimaan ensimmäisenä kesänä. Mielikuvani
on, että daalioita hyysäsin myös nykyisessä omakotitalossani alkuvuosina,
tarina ei vaan enää kerro, kävinkö kaivamassa juurakot rivarin takapihalta
mukaani muuttaessani, vai olisinko ostanut uudet. Muistan kuitenkin joskus
keväällä autotallista muovipussista löytäneeni epämääräisiä honteloiksi
venyneitä vihreitä lonkeroita, jotka totesin jonkin vuotisiksi daalioiksi.
Työkaverini muutti samaan aikaan
seinänaapurikseni. Hänen suureksi kateudekseen minun pihaltani nousi keväällä
raparperi. Sitä ihmeteltiin yksissä tuumin, minä ylpeänä viherpeukalon
taidoistani. Kertaakaan en tainnut raparperista mitään tehdä, mutta olihan se
nyt jotain! Muistan naapurini kasvatelleen tontillaan erilaisia papuja,
mietittiin yhdessä voiko ja raaskiiko ruusupapuja syödä, kun olivat niin
iloisen värisiä.
Omakotitalotontillani olen
välillä viritellyt perunamaata ja vihannesviljelmää avomaalle, todeten sen
jäätäväksi kitkentätyöleiriksi. Multa pölisi kuivuuttaan ja ohuen
multakerroksen alta alkoi kymmeniä senttejä paksu saviseinämä, jonka läpi
porkkanakaan ei päässyt tunkeutumaan. Ensimmäisenä vuonna ihmettelin
nysäporkkanoita, kunnes kuopaisin lapiolla pikkuisen syvemmältä. Syy selvisi. Kitukasvuisia
perunoita nostettiin syksyllä juolaheinän joukosta. Koristekurpitsoja laitoin
muutamana vuotena. Keväällä kylvetyt jutut olivat jo unohtuneet, kun en kesän
mittaan mitään löytänyt kasvamasta. Syksyllä yllätys oli kuitenkin melkoinen,
kun viereisestä syreeniaidasta roikkui iloisen värisiä pallukoita.
Perunamaata pikkuhiljaa pienennettiin
ja lopulta se pantiin pakettiin. Samalla paikalla kasvoi jossain vaiheessa
kohtalaisella menestyksellä myös vadelmaa. Siitäkin yritettiin luopua, mutta
vadelmat kasvavat edelleen maisemointituotteena takapihan kiviröykkiön päällä.
Sieltä se villiintyneenä tuottaa vuosittain pakastimeeni muutaman rasian verran
satoa. Elämäämme tuli kuitenkin tekijä, joka pysäytti kaiken pienenkin
yrittämisen pihamaahan panostamiseen vuosiksi. Karavaanarielämä.
Muistan haaveilleeni
kasvihuoneesta jo silloin kymmenkunta vuotta sitten, kun sain ensimmäisen
kerran työurani aikana tulospalkkiota. Summa ei varmaan ollut suuri mutta
ajatukseni oli, että haluaisin hankkia sillä jotain itselleni. Tämä sattui
kuitenkin samaan ajankohtaan kuin asuntovaunuilun aloittaminen ja isäntä takoi
järkeä päähäni. Järjen ääni voitti ja hautasin haaveeni. Unelma on kuitenkin kytenyt,
ja kun viime vuonna totesimme asuntovaunusta luopumisen olevan ajankohtaista,
kaivoin haaveeni sängynalaisesta haavelaatikosta. Isännänkin mielestä nyt
toteutetaan tämä haave, asuntovaunu kun oli hänen suuri juttunsa.
Kasvihuoneen alle tuleva
lavarakennelma on muuten sama, jonka päälle vaunumme talviteltta on vuosittain
rakennettu. Vaunuaikana kirosimme, miksi siitä piti tehdä niin tolkuttoman iso
ja painava. Filmivanerista ja painekyllästetystä kakkosnelosesta kaksi
kappaletta neljämetrisiä alustoja, joiden raahaaminen kausipaikalle oli aina
valtava ponnistus. Peräkärry natisi liitoksissaan, kun niitä kuljeteltiin
edestakaisin kauden vaihtuessa. Tämän takia. Emme vain vielä tienneet mitä niistä
tulee isona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti