Näytetään tekstit, joissa on tunniste peukalovihertaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste peukalovihertaa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. huhtikuuta 2021

TA-DAA! Siinä se on!

 

VALMIS!

Mullat saapuivat torstaina. Pihallamme nököttää nyt hieman keikallaan oleva lavallinen puutarhamultaa. Näköjään kun luottaa paikalliseen toimittajaan, saa parhaan hinnan ja puoli-ilmaisen kotiinkuljetuksen jopa seuraavalle päivälle. Jatkossa on siis näköjään turha googlailla valtakunnallisia isoja kauppaketjuja, jotka mainostavat kotiinkuljetusta edullisesti. Höpöhöpö. Nosturilla pihaan poks!


Viikonlopun ja lauantain sää näytti torstaina aurinkoiselta, kohtalaisen lämpöiseltä ja muutenkin aivan otolliselta kasata kasvihuonetta. Isä hälytettiin talkoisiin. Perjantaina säätiedote alkoi näyttää hieman huolestuttavalta, mutta talkoita ei kuitenkaan peruttu. Lauantaiaamuna luonto antoi ymmärtää, että hätähousu on kuitenkin aina hätähousu. Raskasta suojalunta kertyi nurmen pintaan aamun tunteina reilut viisi senttimetriä.

Isäni oli joka tapauksessa tulossa luoksemme, sillä hänellä oli suunnitelmissa vaihtaa samalla retkellä kesärenkaat autoonsa. Suunnitelmia päätettiin siirtää vuorokaudella, sillä sunnuntaista eteenpäin kaikki mahdolliset sääennusteet näyttivät aurinkoa ja kymmentä plusastetta koko tulevalle viikolle. Ehkä tämä on vain pienehkö takapakki, sekä renkaanvaihdolle että kasvarille. Onneksi talosta löytyy aina pientä askartelua, ettei aika vain tule pitkäksi. Kuten patterien ilmausta. Tai peräkärryn laakerin irrottamista. Tai sähköjohtotouhua autotallissa. Ja ja ja.

Teippien liimaaminen oli tarkkaa puuhaa.
Lopulta todettiin etteivät ne näy lainkaan valmiissa mökissä.

Perjantai-iltana tutkittiin päät yhdessä netissä kokoamisen ohjevideota sekä paperimanuaalia, joka löydettiin paketista. Selattavaa nivaskassa on kuusikymmentä sivua, toki molemmin puolin printattuina. Kuvittelimme ennakkovalmistautumisemme olevan hyvällä tasolla. Porakone on ladattu, tarvittavat kiintoavaimet on, ruuveja ehkä ei. Kattolevyjen ylä- ja alapäät teipattiin asiaankuuluvilla teipeillä, jotka posti kuljetti laatikkoon sopivasti torstaina. Teippi estää vihreiden kasvustojen muodostumista kennolevyjen sisään. Levyjä lämmiteltiin pari yötä sisätiloissa, jotta teipin tarttuvuus on varmasti optimaalinen. Mitään ei jätetä sattuman varaan. Luulen kuitenkin, että sillekin jää vielä tilaa kasaamisvaiheen tiimellyksessä.

Lauantai-iltapäivällä sää kirkastui lopulta sen verran, että päätimme lähteä kurkistelemaan laatikoihin ja aloittaa edes sokkelin kasaamisella. Ajatus siitä, että alkupohdintoihin menee kuitenkin aika paljon aikaa, piti paikkaansa. Kerran sade yltyi sen verran runsaaksi, että pidettiin lounas- ja päiväunitauko. Homma jatkui, kun aurinko taas pilkahti pilven raosta.

Sokkelista se lähtee!

Pieniä epätoivon hetkiä elettiin, kun aurinko alkoi painua mailleen ja tuuli hieman yltyi. Rakennusohjeet olivat kahdelle hengelle, mutta kolmaskin jäsen -minä- oli ihan tarpeen, kun tuuli alkoi heilutella heppoista rakennelmaa mielensä mukaan. Kaksi meistä piteli seiniä pystyssä, ja yksi koitti ruuvailla osia kasaan niin, että yöpuulle voitaisiin käydä levollisin mielin, eikä seinäpleksejä aamulla tarvitsisi etsiä naapureiden pihoista. Hyvään malliin rakennelma illalla lopulta saatiinkin. Illan isoin takapakki taisi olla koirien pikkuinen talkookärhämä, jonka seurauksena tuli suihkukomennus, niin kuraisina ne olivat sisälle pyrkimässä. Pahimmat kurajärjet sisälle olivat kuitenkin tulleet minun housunlahkeistani, jotka olivat viistäneet (yllättäen) ylipitkinä lattiaa lämmittelyreissullani.

Netissä luki, että kasvihuone pitää sijoittaa niin, että näet sen hyvin ikkunasta. Haluat nimittäin nähdä sen illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Onneksi mökin näkee heti makuuhuoneesta ja tarpeen tullen myös vessasta. Ei mene aamun ensihetket hukkaan. Jäässähän se oli ensimmäisenä aamuna koko höskä, mutta samalla totesin, että aurinko paistaa sinne heti aamun ensi tunneista alkaen. Eivätkä seinät kauaa ehtineet huuruisina olla, kun aurinko alkoi antaa lämpöään.


Sunnuntaiaamuna talkooporukka alkoi työntouhuun kymmenen maissa, ajatuksena että kattohan tästä enää puuttuu. Surautetaan se tästä kasaan. Aikaisemmassa kirjoituksessani arvelin kasaamisen kestävän viisi päivää, mutta isäni hätiin tulo nopeutti asiaa ainakin kolmella päivällä. Ohjeen ilmoittama ”neljä tuntia kahdelta ihmiseltä” toteutuisi meiltä vasta ehkä neljännen kasvihuoneen kohdalla. Kahdelta ja puolelta hengeltä saimme tähän projektiin kulumaan suurin piirtein 10 tuntia, mutta toisaalta avioliitto on vielä pystyssä. Jotain sekin!

Kasvihuoneen laadusta ja ohjeiden selkeydestä täytyy kyllä antaa täysi kymppi. Puutarhaliikkeissä on tietysti mallikappaleet kasattu hieman sinnepäin mutta kyllä oletuksemme kasvihuoneen jykevyydestä oli jotain aivan muuta kuin mitä tästä tuli. Lumikuorman kantavuudesta emme vielä tiedä, mutta melkoinen tuulenpuusta saa tulla, jotta tuo tuosta nyt liikkeelle lähtisi. Ohjeissa oli tärkeää ymmärtää lukemansa, mutta kuvat olivat äärimmäisen selkeitä. Haastavinta varmaan oli seurata ohjeiden järjestystä, aina välillä meinasi mopo lähteä keulimaan, että minähän laitankin tuon osan tuosta seuraavaksi, kun se varmaan asennetaan kohta. VIRHE! Seuraa papereita järjestyksessä.

Ihan lopussa jouduimme hieman soveltamaan ovenkahvan kanssa ja muutama ruuvi todettiin liian ohuiksi, mutta niillekin löytyi autotallin kätköistä hyvät korvaavat kappaleet. Useimmiten kaikkien koottavien juttujen kanssa päädymme soveltamaan laajasti ja kaikessa, tämä päästiin lähes loppuun ennen omaa säätöä. Voi tätä onnen päivää! Minulla on nyt se ikioma kasvihuone! Onneksi heti tiistaina sattuu olemaan vapaapäivä, puutarhakauppaan ostamaan lavakauluksia, vesiletkukelaa, sadevesiastiaa, harsoa ja mitä muuta… TAIMIA!





torstai 1. huhtikuuta 2021

Kierrätyksestä

 

Vaikka nimellisesti kaupungissa asummekin, ajattelen asuvani maalla. Pikkukaupungin keskustaakaan ei voi hyvällä omallatunnolla oikein keskustaksi nimittää, yksi tiehän se suurin piirtein on, jonka varrelle liike-elämä on asettunut.

Pikkukaupungissamme ei ole jätteiden lajittelua omakotialueella tähän asti millään tavalla vaadittu.  Ensimmäisessä vuokrarivitaloyhtiössäni oli biojäteastia jo 90-luvulla. Tuolloin omaan kotiini ensimmäistä kertaa muuttaessani ostin paperisia biojätepusseja ja tunnollisesti keräsin banaaninkuoret talteen. Olin ainoa, joka sinne mitään koskaan yhtiössämme vei ja samaan jäteautoon se taidettiin silloin kipata kuin sekajätekin. Kahden viikon jälkeen hermostuin paperipussien hajoamiseen biojäteastiani pohjalle ja into loppui siihen.

Kierrätysherännäisyyteni onkin alkanut nostaa päätään vasta nyt. Sanomalehtiä on kerätty kasalle jo vuosia ja satunnaisesti kuljetettu tienhaaran paperinkeräykseen. Välillä jos sekajäteastiassa oli tilaa, kipattiin lehdet sinne täytteeksi. Sekajäteastian tyhjentäjä kävi kahden viikon välein ja astia yleensä oli ääriään myöten täynnä. Välillä siellä saattoi nähdä isännän polkemassa pusseja tiiviimmäksi, jos jotain isompaa piti saada talosta poistettua.

Isännän ollessa lomareissulla kaverinsa kanssa keväällä pari vuotta sitten, hiiri hyppäsi pöydälle ja ilmoitti tekstiviestillä, että tästä päivästä alkaen tässä talossa lajitellaan pahvit ja muovit erikseen muusta. Mitäpä siihen sitten Espanjasta kommentoimaan kuin että ”Jaha”. Olin havainnut, että tienhaaraamme oli aikojen saatossa tuotu omat keräysastiat muoville, pahville, lasille, metallille ja paperille. Ja nyt astiat olivat ihan kunnolliset. Sellaiset kiinteät, missä laitapolun kulkija ei enää voi viettää öitään.

Muutaman erilaisen astiavaihtoehdon jälkeen on löydetty kohtalaiset säilytystilat keittiöstä muoviroskikselle sekä pahveille. Kivat pikkuämpärit keräävät lasipurkit ja metallitölkit itseensä eteisen kaapissa. Pahvit ehkä edelleen hieman hakevat paikkaansa, mutta järjestely välttää jo. Kesän jälkeen huomasimme, että roskis on jatkuvasti vajaa kahden viikon tyhjennysvälillä. Löysimme jätefirman sivuilta tiedon, että voimme talvikuukausiksi saada tyhjennysvälin neljän viikon kierrolle. Jätemaksut putosivat.

Koska viherpiiperrykseni on vain jatkanut kasvamistaan, viime kesänä tuli älli saada komposti. Aloittelevana omakotiasujana olin sitäkin kokeillut 20 vuotta sitten ja todennut vajavaisilla tiedoillani (koska netti ei ollut tuolloin aktiivisena apunani ja google taisi olla vain uni), että rottahan sinne tulee eväälle, jos avonaiseen kompostiin vie kiinankaalin jämät. Tapoin tällä kokemuksella silloisen viherpiipertäjäsieluni versoilun. Koska korona on lopullisesti nyt vakuuttanut meidät siitä, että kotona on ihan tosi kiva olla ja tämä on juuri se paikka, johon haluamme voimavarojamme sijoittaa, komposti vaikutti loistoidealta kaiken muun kotoilun jatkona. Ja sehän hankittiin.



Saatoimme olla kohtalaisen huvittavan näköistä sakkia, kun Suomen pienimmästä autosta kaadettiin takapenkit ja sinne saatiin sullottua komposti rautakaupan pihassa. Toisaalta olemme jo tottuneet pitkiin katseisiin, sillä pikkuautollamme on viime aikoina kuljetettu epätavallisen isoja satseja laattoja, laastia ja kaikennäköistä muuta rakennustarviketta. Otimme selvää eri valmistajien komposteista, lämpövarauksista ja muista ominaisuuksista, kuten isosta tyhjennysluukusta ja sen toimivuudesta. Suosikkimme valittuamme ajoimme kauppaan ja täräytimme sen ostoskärryyn. Jotenkin olimme kuvitelleet, että sen saa osiin, se varmaan tulee jossain laatikossa, ja epävarmuutemme hyllyn välissä oli käsin kosketeltavissa, kun tajusimme, että nyt se on vaan saatava sinne autoon mahtumaan. Yleisin vitsi kuljetuksissamme onkin ollut, että vaimo voi tulla junalla perässä, kun autoon ei enää mahdu.

Yhteistyömme kompostin kanssa alkoi vallan mainiosti. Isäntää joutui pari ensimmäistä viikkoa valistamaan, että tämänkin ja tämänkin tuotteen saa laittaa biojätteeseen, mutta että sinisen lenkin kuorta ei ehkä kannata. Alun perin miehinen kanta oli, että eihän meiltä kerry mitään biojätettä. Yllättävän paljon kaikenlaista sinne kuitenkin alkoi kertyä, ja takapihalla alkoi käydä pöhinä. Koska biojätteen lajittelee omaan lokeroonsa, saa sekajätteen tyhjennyksen ympäri vuoden kerran kuussa. Jätemaksumme romahtivat.

Opetteluun kuluu aikaa ja siinä onkin syytä olla itselleen armollinen. Välillä komposti on liian kuiva, välillä kastelen sitä liikaa. Kärpäset ja epämääräiset toukat pölähtävät sieltä luukun avatessa naamalle mutta luen, että sekin kuuluu asiaan. Käsketään pöyhiä kompostia, jotta se pysyy ilmavana. Lämmöt romahtavat joka pöyhinnän jälkeen, joten lopetamme sen. Kun kannessa olevaa ilmanvaihtosäädintä säätää mukamas ilman mukaan, pöhinä lakkaa. Välillä se lakkaa, vaikka et tee mitään, välillä kun taas teet jotain. Oppia ikä kaikki. Mutta hauskaa se on.

Parhaimmillaan pakkasta sisällä taisi olla viisi astetta


Sitten tuli syksy ja talvi, ja koko homma jäätyi. Netissä myydään ja suositellaan kaikkea mukavaa lämmityskaapelista lähtien lämminvesivaraajaan asti, mutta luotan keskustelupalstan minua kokeneempien rouvien neuvoihin. Kohta on kevät ja ihananainen lämpö herättää myös kompostin siinä missä minutkin.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Uusi asukas

 

En ole aikaisemmin arvostanut viherkasvejani kovin korkealle. Ne ovat toimineet tilantäyttäjinä muuten autiolta tuntuvassa talossa, ja isäntä on huolehtinut niiden kasteluhuollosta. Siihen niiden hoitaminen sitten on jäänytkin, uudet mullat ne ovat taitaneet saada viimeksi seitsemän vuotta sitten. Ne ovat sinnitelleet hengissä juuri ja juuri.

Tänä keväänä muun heräämiseni ohessa myös viherkasvini ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota. Vaihdoin mullat ja tökin niille kaapista löytyneitä lannoitetikkujakin. Pääosa kakkatikuista taisi löytää loppusijoituspaikkansa erään etätyöpalaverin aikana terrierien vatsoista, sillä matot oli tuunattu multakerroksella. Mitäs pidät mukavalta haisevia multa-astioita lattiatasolla, oma vikasi meinasivat elukat asiaa heiltä tiedustellessani. Sain lahjaksi myös orkidean ja sen edesottamuksia on tullut tiirailtua ihan päivittäin. Nyt niitä on jo kaksi, eihän yksin ole mukava oleilla ikkunalaudalla.



Viikko sitten kotiimme muutti uusi asukas. Eikä mikä tahansa kasvikunnan edustaja vaan perhekalleus. Uutukainen astui kertaheitolla kodin ykköskukan asemaan. Äidilläni oli useita uusia alkuja juurrutettuna eri kaktuksista, mutta jos on mahdollista saada isoäidin kaktuksesta suvunjatkaja, ei mielenliikutus ole kaukana. Jatkumo suvussa. Tutustuimme perheenjäseneemme yhdessä koiruuksien kanssa, hieman vaarallisen sopivalla nenän korkeudella uusi ylpeyteni kyllä sijaitsee. Karvakasat käyvät tutkailemassa tulokasta nyt yksissä tuumin vähän väliä.

Nuuskututtavia ollaan!


Nyt kun sen saisi pidettyä hengissä. Saako se nyt liikaa aurinkoa vai liianko vähän? Miten tuollainen satakuntalaiseen elämään totutettu kaktus selviää Hämeessä? Olenko aivan liian hidas kastelussa? Tai jos kukka on alun perin kotoisin Pohjanmaalta, pitääskö sille puhua vähän leviäämmästi isojokelaasta? Kuulin jo, että ne ovat varsin kranttuja paikanmuutoksista ja nyt autoiltiin käsilaukussa aika pitkä matka. Ei vaan makuuhuoneesta olohuoneeseen, joka on jo riittävä järkytys pudottamaan kaikki kukan nuput. Ulkoilla kuulemma kannattaa kesällä, katsotaan yhdessä joku mukava paikka. Ohje kuului, että vie jonnekin puskan juurelle ja unohda sinne. Miten sen tärkeimmän kukan nyt voi hukata jonnekin koko kesäksi? Käyn ainakin juttelemassa sille välillä. Sama kai millä murteella.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Unelma elää

 

Muutin lapsuudenkodistani ensimmäiseen omaan kotiini vuokrarivitaloon Etelä-Pirkanmaalaisessa pikkukunnassa, aikaa siitä on kulunut suunnilleen 20 vuotta. Muutto osui talveen ja takapiha oli postimerkin kokoinen, mutta sinne piti kevään koittaessa istuttaa daalioita, ostaa valkoiset muovituolit ja pallogrilli. Mistä lienen sellaisen daaliajuurakon itselleni bongannut, kotikaupastani varmaan vaan ostanut kivan näköisen paketin. Silloin en lukenut pienellä painettua, ”kaiva nämä talveksi ylös ja säilö viileässä” -kohtaa. Sain kuitenkin kukat kukkimaan ensimmäisenä kesänä. Mielikuvani on, että daalioita hyysäsin myös nykyisessä omakotitalossani alkuvuosina, tarina ei vaan enää kerro, kävinkö kaivamassa juurakot rivarin takapihalta mukaani muuttaessani, vai olisinko ostanut uudet. Muistan kuitenkin joskus keväällä autotallista muovipussista löytäneeni epämääräisiä honteloiksi venyneitä vihreitä lonkeroita, jotka totesin jonkin vuotisiksi daalioiksi.

Työkaverini muutti samaan aikaan seinänaapurikseni. Hänen suureksi kateudekseen minun pihaltani nousi keväällä raparperi. Sitä ihmeteltiin yksissä tuumin, minä ylpeänä viherpeukalon taidoistani. Kertaakaan en tainnut raparperista mitään tehdä, mutta olihan se nyt jotain! Muistan naapurini kasvatelleen tontillaan erilaisia papuja, mietittiin yhdessä voiko ja raaskiiko ruusupapuja syödä, kun olivat niin iloisen värisiä.

Omakotitalotontillani olen välillä viritellyt perunamaata ja vihannesviljelmää avomaalle, todeten sen jäätäväksi kitkentätyöleiriksi. Multa pölisi kuivuuttaan ja ohuen multakerroksen alta alkoi kymmeniä senttejä paksu saviseinämä, jonka läpi porkkanakaan ei päässyt tunkeutumaan. Ensimmäisenä vuonna ihmettelin nysäporkkanoita, kunnes kuopaisin lapiolla pikkuisen syvemmältä. Syy selvisi. Kitukasvuisia perunoita nostettiin syksyllä juolaheinän joukosta. Koristekurpitsoja laitoin muutamana vuotena. Keväällä kylvetyt jutut olivat jo unohtuneet, kun en kesän mittaan mitään löytänyt kasvamasta. Syksyllä yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun viereisestä syreeniaidasta roikkui iloisen värisiä pallukoita.

Perunamaata pikkuhiljaa pienennettiin ja lopulta se pantiin pakettiin. Samalla paikalla kasvoi jossain vaiheessa kohtalaisella menestyksellä myös vadelmaa. Siitäkin yritettiin luopua, mutta vadelmat kasvavat edelleen maisemointituotteena takapihan kiviröykkiön päällä. Sieltä se villiintyneenä tuottaa vuosittain pakastimeeni muutaman rasian verran satoa. Elämäämme tuli kuitenkin tekijä, joka pysäytti kaiken pienenkin yrittämisen pihamaahan panostamiseen vuosiksi. Karavaanarielämä.


Jos vapaapäivän koittaessa ensimmäinen ajatus on se, että lähdetään pois kotoa, kannattaa pihaan satsata vaikkapa japanilaisella kivipuutarhalla. Kymmenen vuoden ajan pihamme sai olla varsin luonnonmukaisessa tilassa. Nurmikko juostiin torstaina hätäisesti leikkurin kanssa, jotta perjantaina päästään heti matkaan. Jos poutasää ei suosinut, leikkaaminen saattoi hyvin jäädä seuraavaan viikkoon. Loputkin kukkapenkit kaivettiin ylös, koska ne kasvoivat lähinnä vaahteraa. Puustoa on vähennetty radikaalisti, koska kukaan ei halunnut haravoida.

Muistan haaveilleeni kasvihuoneesta jo silloin kymmenkunta vuotta sitten, kun sain ensimmäisen kerran työurani aikana tulospalkkiota. Summa ei varmaan ollut suuri mutta ajatukseni oli, että haluaisin hankkia sillä jotain itselleni. Tämä sattui kuitenkin samaan ajankohtaan kuin asuntovaunuilun aloittaminen ja isäntä takoi järkeä päähäni. Järjen ääni voitti ja hautasin haaveeni. Unelma on kuitenkin kytenyt, ja kun viime vuonna totesimme asuntovaunusta luopumisen olevan ajankohtaista, kaivoin haaveeni sängynalaisesta haavelaatikosta. Isännänkin mielestä nyt toteutetaan tämä haave, asuntovaunu kun oli hänen suuri juttunsa.

Kasvihuoneen alle tuleva lavarakennelma on muuten sama, jonka päälle vaunumme talviteltta on vuosittain rakennettu. Vaunuaikana kirosimme, miksi siitä piti tehdä niin tolkuttoman iso ja painava. Filmivanerista ja painekyllästetystä kakkosnelosesta kaksi kappaletta neljämetrisiä alustoja, joiden raahaaminen kausipaikalle oli aina valtava ponnistus. Peräkärry natisi liitoksissaan, kun niitä kuljeteltiin edestakaisin kauden vaihtuessa. Tämän takia. Emme vain vielä tienneet mitä niistä tulee isona.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Kilpavarustelua ja varustekilpailua

 

Koska puutarhaharrastukseni on vasta alussa, kaikkeen oheistavaraan tulee menemään rahaa kevään ja kesän mittaan. Omasta kokemuksestani tiedän, että esimerkiksi golfin aloituksessa tärkeintä olivat vaaleanpunaiset mailat, ihanat hamoset, kengät ja kaikki muu oheissälä. Itse golf oli sivuseikka ja vaikka pinkeistä mailoista huolimatta välillä hermot kiristyivät, kentälle piti lähteä jo senkin takia, että sai käyttää niitä mekkoja. Veikkaisin että samat naiselliset värit alkavat vilahdella myös puutarhavälineissä, todennäköisesti jo paljon ennen kuin mieleeni tulee ostaa edes multaa.

Isännän hankintalistalla on ollut päältä ajettava ruohonleikkuri jo useamman vuoden. Koska hänelle ei hankintalupaa sellaiseen ole myönnetty, olen itse ollut ruohonleikkausvastaava jo useamman kesän ajan. Leikkausala ei ole järin suuri, kolmisen varttia siihen aikaa palaa kerran viikossa. Ja nyt kun ala pienenee kasvihuoneen ja usean lavakauluksen verran, en oikein ehkä näe vieläkään tarvetta isolle leikkurille. Trimmerille kyllä tulee uudenlaista käyttöä, kun kaikenlaista vierustaa tulee siistittäväksi.

Olen ottanut nurmikonleikkuun tähän asti hyötyliikuntana ja vähenisihän siinä oma homma, jos antaisi periksi miehen mieliteolle. Jos minulla on tiettyjä intohimoja kauniiden lapioiden ja muiden härpäkkeiden perään, on kai turha tuomita miestä, joka diggailee koneita. Tässä kohtaa on ehkä syytä perääntyä ja antaa miehen valita mahdollisen leikkurinsa väri. Onneksi isäntäkin on väri-ihminen, joten veikkaisin että tuleva laite olisi punainen, jos hän saa valita.

Koska lähipiiriini kuuluu ammattilaiseksi lukeutuva sähkömies, on kasvihuoneeseeni mitä ilmeisimmin tulossa valoa ja lämpöä. Tunnelmavalot syksyiseen kasvihuoneeseen ovatkin hankintalistallani aika alkupäässä. Sähkön pystyy kuulemma vetämään kätevästi puutarhavajastamme, joka kantaa siirtolapuutarhan nimeä. Siirtolapuutarhan raivaaminen varastokäytöstä kasvihuonekäyttöön on muuten yksi aivan oma projektinsa, niin paljon sinne on saatu sullottua kaikkea mukamas tosi tarpeellista tavaraa vuosien mittaan. Terassilta käyttämättömiksi jääneet lämmittimetkin löytyvät valmiina autotallista, jos niille tulee tarve. Eli mahdollisesti lämmittimien ansiosta mökkiin voisi uskaltautua istuttamaan asioita ehkä jo toukokuun puolella, jos sääkehitys muuten on suosiollista.


Puutarhavajan talvinen epätoivon tila


Ruotsalainen tarvikeliike myy kohtalaisen edullisesti sadevesitynnyreitä ja ränniin pitää rakentaa sieppari, joka kaappaa vesinorot tynnyrin suojiin. Siepparin mallia on tarkasteltu netistä, ja todettu, että senhän voi rakentaa itse vanhan kiukaan jäämistöstä säilöön otetusta rosterista. Koska minun tuurillani Suomen kesässä ei sitten sada lainkaan, pitää uusi kasteluletku hankkia ja sen kuuluu rullautua itsestään kelan sisään. Kaikki hankittavat tuotteet tuntuvat maksavan maltaita, yksikään tuote ei ole löytynyt vielä alle viidellä kympillä. Kasteluletkukeloja löytyi isolla hintahaitarilla, mutta mitään halpaahan ei kannata ostaa, sillä silloin niitä ostetaan yleensä kaksi. Yritän ehdotella, että voin kyllä rullailla letkua aluksi käsinkin, mutta ei sitä usko kukaan, en edes minä. Siellä se lojuu kumminkin nurmikolla, kun päältä ajettava leikkuri lähestyy kohdetta.

Tomaatintainta tukevia kattoon kiinnittyviä narusysteemeitä myydään monen mallisia ja hintaisia, mutta ehkä sellaisenkin voisi askarrella itse? Luova isäntä suunnittelee sellaisen varmaan verhovaijerin varaan kasvihuoneen kattoon ja kotinaru lienee yhtä luotettavaa kuin kasvihuonefirman oma tuotenimellä varustettu lanka.

Hankittavaa näyttäisi olevan yllättävän paljon, vaikka omakotiasujalle on vuosien varrella kaikenlaista perustavaraa jo kertynyt. Voi olla, että alkuvaiheen huuman vaaleanpunaiset hankinnat voisi siirtää, kunnes on olemassa joku paikka missä niitä käytetään. Yksi hankittava asia on varma. Croksit. 15 vuotta olen taistellut niitä vastaan eikä sellaisia ole meidän huushollissa nähty. Nyt ne pitää hankkia. Vaaleanpunaisina.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Lupaus tulevasta

 


Siellä se kasvihuoneen valmis paikka jossain on!



Harva ihminen sitä ilahtuu sateisesta ja harmaasta päivästä, mutta kun tuleva kasvihuoneilija huomaa helmikuun pakkasaamujen jälkeen mittarissa plusasteita ja ikkunan takana kaatosateen, mieli ei masennu. Lumi sulaa!

Puolisen metriä valkoista höttöä on päällystänyt lavarakennelmaa, jonka päälle muovimökki tullaan kasaamaan. Puuhässäkän päällä talvehtii myös yksi lavakaulus, joka kätkee hellään huomaansa valkosipulin kynnet. 20 kynttä sinne lokakuussa piilotin. Kävin päivittäin tarkastamassa, etteivät ne vain syksyn lämpiminä päivinä sieltä puske itseään pintaan. Netin ohjeiden mukaan kaikki on silloin menetetty, tai vaihtoehtoisesti ei, jos vain peittelet ne lehdillä ja unohdat sinne. Kyllä ne sieltä keväällä nousevat uudelleenkin. Netti on siitä mukava kaveri, että sieltä useimmiten löytää itseään miellyttävän mielipiteen jonkun tahon suusta, on se sitten mitä tahansa. Nyt siis uskon, että ne valkosipulit siltä varmasti nousevat, koska ne eivät ehtineet itää, ja koska varmuuden vuoksi vielä peittelin ne lehdilläkin.

Kavereille on luvattu valkosipulifestivaalit elokuussa. Vieraita tulee siis kaksi eli porukkaa on yhteensä neljä henkeä. Ensin osallistuvat ystävät ilahtuivat kutsusta, kynsilaukan vannoutuneita ystäviä kun ovat. Pientä pettymystä oli kuitenkin kuultavissa heidän äänistään, kun kerroin että sato on maksimissaan 20 sipulia. Mahdollisesti paljon vähemmänkin ja luultavasti tulemme paikalle kaupan kynsien kanssa. Eihän siinä ole kuin yhden illan satsi! Tarkensin etteivät nämä olleet alkuperäisissä suunnitelmissakaan mitkään kahden viikon bakkanaalit, yksi ilta mielessäni vain siinsikin kutsuessani itseni heidän valmistamaan pöytään.

Vesisade kuurasi ensin automme ja sen jälkeen liukastuivat kaikki hangetkin. Isäntä on hoputtanut minua menemään kolaamaan takapihan tanssilavaa, jotta kasvihuonetta voisi nopeammin alkaa kasata. Eikä mennä. Jos mopon päästää käsistään jo ennen helmikuun loppua, niin ehdin tohkeissani palelluttaa kylmässä kopissa useammatkin taimet. Nyt on pakko malttaa vielä hieman pidätellä. Sääennusteen mukaan ensi viikonlopun aurinkoinen sää sulattaa 10 senttiä hangesta ja maaliskuun ensimmäisellä viikolla katoaa toinen mokoma. Maaliskuun toisen viikon jälkeen tämän logiikan mukaan näkyy nurmikkoa. Suomalaisen järki kuitenkin sanoo, että takatalven lumisateet tulevat vielä äitienpäivänäkin, kuten vuonna -95, kun pikkusiskoa haettiin kotiin synnytyslaitokselta. Nevöfoget.

Pilkistää jo!


keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Kennolevyisiä unelmia

 

Unelma kasvattaa omaa ruokaa. En edes kauheasti pidä vihanneksista. Kasvihuoneessa kiteytyy kuitenkin ajatus siitä, että olen aikuinen suomalainen nainen, joka saa ruokaa perheelleen pöytään. Luulen, että samasta syystä miehet hakeutuvat hirviporukoihin, esihistoriallinen mies nostaa päätään sohvaperunoiden sisältä. En ole huonompi kuin esiäitini, jotka saivat ikiroutaisesta maasta nostettua porkkanansa ja perunansa.

Muistojeni mammalassa ei kitketty, vaan siemenet laitettiin muistikuvieni mukaan peltoon ja elokuussa nostettiin valmista kamaa kattilaan kiehumaan. Voi olla, että lapsuuteni mielikuva on saattanut muodostua ruusuisemmaksi ajan saatossa. Voi olla että, että kasvihuoneeni, joka siis edelleen on vain haaveissa, saattaa teettää oikeasti työtä. Ei mammalla kukaan käynyt nakertamassa kaalin lehtiin reikiä, eikä siellä avomaalla jäniksetkään tietääkseni vierailleet, kaikenlaisista häröistä puhumattakaan, joista kirjoissa maalaillaan kauhukuvia. Ja mistä niitä rikkaruohoja tulisi, jos ostaa puhdasta säkkimultaa suoraan puutarhalta? Kai se nyt on seulottu juolavehnästä puhtaaksi?




Ensimmäisen kesän raskas raadanta tuotti 40 perunaa lavakauluksesta. Istuin lavan vieressä ja ihmettelin. Kaikki lähti siitä, että neljä perunaa pyöri jääkaapin perällä toukokuun korvilla ja päätin jättää ne keittiön pöydälle etsimään kevään itämisen ihmettä. Ihme toteutui ja mieheni epäilyistä huolimatta sain perunat puolittamalla 8 tainta kasvun alkuun lavaan.

Kesän mittaan epäilyksien ääniä annettiin useammastakin suunnasta. Kasvattaa niin pitkää varttaa, ei siellä juuressa silloin mitään ole. Et kai ole sitä lannoittanut, kun on noin komeat varret, ei saa lannoittaa. En muista heitinkö kananpaskaa sinnekin, kun innostuin sitä kylvämään muille. Kyllä varmaan, mutta en teille sitä tunnusta. Illan pimenevinä tunteina käyn varovasti kaivamassa kasvuston juurta. On siellä pieniä perunamuodostelmia, ähäkutti.

Niitä neljääkymmentä kultaista aarretta varjelin sitten loppuun saakka. Toki muutamat syötiin heti nostamisen yhteydessä ja taisin niistä kerran keitellä vieraillekin, että kattokaas mitä MINÄ sain aikaan. Loppunoston yhteydessä jääkaapin perälle jäi vielä kulhollinen satoa. Muutama ihan komeakin, pääosin peukalon pään kokoista nappulaa. Lokakuussa vaalin siellä vielä viimeistä neljää, muistin ne kaapin p
erältä aina silloin, kun olisin tarvinnut sitä toistakin leivontakulhoa, jossa keltaisen multaiset pallukat köllöttelivät. Upean kasvukauden päätös oli heillä joutua kompostin syövereihin, eihän niitä neljää sitten saanut muka mihinkään yhdistettyä. Sydäntä särki silloin. Minä onneton en edes syönyt tuottamaani satoa vaan heitin pois.

Huikean kokemuksen saattelemana koen nyt olevani valmis kasvihuoneen tuloon. Siemenistä asti en aio kuvitellakaan kasvattavani vielä mitään, tilliä ja salaattia lukuun ottamatta. Aion jonkun oikean ammattilaisen antaa muodostaa minulle hyvän pohjan kasvattamalla kunnon taimet vihannesviljelmälleni. Riski sille, että toukokuussa ei ole mitään kasvihuoneeseen siirrettävää on liian suuri ottaa, jos onnistun pilaamaan taimet jo senttien korkuisina. Saattaisi olla kasvihuone torissa myynnissä hyvinkin pian, jos sieltä ei mitään nouse.

Viimekesäisessä lavakauluksessa ovat talvehtineet amppelimansikan rönsyistä juurrutetut uudet taimet. Syksyllä ostettuun toiseeen lavaan laitoin valkosipulia. Jännän äärellä ollaan siis jo aikaisin keväällä, kun pääsen tiirailemaan, onko elämää talven jäljiltä. Lavoja on tarkoitus laittaa myös muutama lisää kasvihuoneen rinnalle, sillä olisi kai pöljää laittaa perunat viemään tilaa kasvihuoneesta, kun näyttävät kasvavan taivasallakin kivasti. Lumisella hangella näkyy runsaasti rusakon tai jonkun sellaisen elikon jälkiä. Jotain kanaverkkoa lienee siis syytä suunnitella kasvustojen ylle takapihalle.

Ihan valtavasti ihanaa mietittävää.

Takatalven kourissa

  Ulkona tuulee hurjasti ja vihmoo toivottavasti talven viimeisiä lumituiskuja. On maaliskuun loppu ja saimme jo nauttia muutaman viikon iha...