Kennolevyisiä unelmia

 

Unelma kasvattaa omaa ruokaa. En edes kauheasti pidä vihanneksista. Kasvihuoneessa kiteytyy kuitenkin ajatus siitä, että olen aikuinen suomalainen nainen, joka saa ruokaa perheelleen pöytään. Luulen, että samasta syystä miehet hakeutuvat hirviporukoihin, esihistoriallinen mies nostaa päätään sohvaperunoiden sisältä. En ole huonompi kuin esiäitini, jotka saivat ikiroutaisesta maasta nostettua porkkanansa ja perunansa.

Muistojeni mammalassa ei kitketty, vaan siemenet laitettiin muistikuvieni mukaan peltoon ja elokuussa nostettiin valmista kamaa kattilaan kiehumaan. Voi olla, että lapsuuteni mielikuva on saattanut muodostua ruusuisemmaksi ajan saatossa. Voi olla että, että kasvihuoneeni, joka siis edelleen on vain haaveissa, saattaa teettää oikeasti työtä. Ei mammalla kukaan käynyt nakertamassa kaalin lehtiin reikiä, eikä siellä avomaalla jäniksetkään tietääkseni vierailleet, kaikenlaisista häröistä puhumattakaan, joista kirjoissa maalaillaan kauhukuvia. Ja mistä niitä rikkaruohoja tulisi, jos ostaa puhdasta säkkimultaa suoraan puutarhalta? Kai se nyt on seulottu juolavehnästä puhtaaksi?

Ensimmäisen kesän raskas raadanta tuotti 40 perunaa lavakauluksesta. Istuin lavan vieressä ja ihmettelin. Kaikki lähti siitä, että neljä perunaa pyöri jääkaapin perällä toukokuun korvilla ja päätin jättää ne keittiön pöydälle etsimään kevään itämisen ihmettä. Ihme toteutui ja mieheni epäilyistä huolimatta sain perunat puolittamalla 8 tainta kasvun alkuun lavaan.

Kesän mittaan epäilyksien ääniä annettiin useammastakin suunnasta. Kasvattaa niin pitkää varttaa, ei siellä juuressa silloin mitään ole. Et kai ole sitä lannoittanut, kun on noin komeat varret, ei saa lannoittaa. En muista heitinkö kananpaskaa sinnekin, kun innostuin sitä kylvämään muille. Kyllä varmaan, mutta en teille sitä tunnusta. Illan pimenevinä tunteina käyn varovasti kaivamassa kasvuston juurta. On siellä pieniä perunamuodostelmia, ähäkutti.

Niitä neljääkymmentä kultaista aarretta varjelin sitten loppuun saakka. Toki muutamat syötiin heti nostamisen yhteydessä ja taisin niistä kerran keitellä vieraillekin, että kattokaas mitä MINÄ sain aikaan. Loppunoston yhteydessä jääkaapin perälle jäi vielä kulhollinen satoa. Muutama ihan komeakin, pääosin peukalon pään kokoista nappulaa. Lokakuussa vaalin siellä vielä viimeistä neljää, muistin ne kaapin p
erältä aina silloin, kun olisin tarvinnut sitä toistakin leivontakulhoa, jossa keltaisen multaiset pallukat köllöttelivät. Upean kasvukauden päätös oli heillä joutua kompostin syövereihin, eihän niitä neljää sitten saanut muka mihinkään yhdistettyä. Sydäntä särki silloin. Minä onneton en edes syönyt tuottamaani satoa vaan heitin pois.

Huikean kokemuksen saattelemana koen nyt olevani valmis kasvihuoneen tuloon. Siemenistä asti en aio kuvitellakaan kasvattavani vielä mitään, tilliä ja salaattia lukuun ottamatta. Aion jonkun oikean ammattilaisen antaa muodostaa minulle hyvän pohjan kasvattamalla kunnon taimet vihannesviljelmälleni. Riski sille, että toukokuussa ei ole mitään kasvihuoneeseen siirrettävää on liian suuri ottaa, jos onnistun pilaamaan taimet jo senttien korkuisina. Saattaisi olla kasvihuone torissa myynnissä hyvinkin pian, jos sieltä ei mitään nouse.

Viimekesäisessä lavakauluksessa ovat talvehtineet amppelimansikan rönsyistä juurrutetut uudet taimet. Syksyllä ostettuun toiseeen lavaan laitoin valkosipulia. Jännän äärellä ollaan siis jo aikaisin keväällä, kun pääsen tiirailemaan, onko elämää talven jäljiltä. Lavoja on tarkoitus laittaa myös muutama lisää kasvihuoneen rinnalle, sillä olisi kai pöljää laittaa perunat viemään tilaa kasvihuoneesta, kun näyttävät kasvavan taivasallakin kivasti. Lumisella hangella näkyy runsaasti rusakon tai jonkun sellaisen elikon jälkiä. Jotain kanaverkkoa lienee siis syytä suunnitella kasvustojen ylle takapihalle.

Ihan valtavasti ihanaa mietittävää.